Jollain elämänalueella olin ikäänkuin menettänyt toivoni. Ja tuo alue oli minun ”ongelmallisuuteni”, joksi sitä itse nimitän. Tuota osa-aluetta olen aina yrittänyt määritellä jollakin tavalla. Milloin se on ollut rikkinäisyyttä, milloin sitä etten ollut vielä eheytynyt. Joskus, kun en vielä osannut edes noin armollisesti sitä kuvata, olivat sanat paljon negatiivisempia. Ne suorastaan löivät ja eivät ainakaan minuutta rakentaneet positiiviseen suuntaan. Jonkin aikaa sain apua määritelmästä ”vaativa persoonallisuus” ja ”stressiherkkä”. Ja vaativa lähinnä itseään kohtaan, on lääkäri diagnoosia kirjoittaessaan tarkentanut. Itse asiassa nuo määritelmät ovat kovasti auttaneet, sekä ymmärtämään itseäni, että ohjaten omaa toimintaani. Siinä määrin, kuin olen itse lähtenyt itseäni ohjaamaan niiden avulla.

Luin vaativasta persoonallisuudesta kovasti, puhuin siitä ja pystyin siihen tosi monessa kohtaa samaistumaan. Haastavaa sen kanssa oli ollut elää, ja haastavaa oli myös alkaa poisoppimaan. Halusin poisoppia ennenkaikkea siksi, että se kuormitti elämääni todella paljon. Ja siinä vaiheessa, kun diagnoosi tuli, tai näkyi papereissa, en osannut alkaa kysymään miten voisin itseäni auttaa. Olinhan siinä vaiheessa vielä julkisella puolella avun piirissä ja olisin voinut kysyä neuvoa. En kuitenkaan kysynyt, joten oppiminen ja keinojen keksiminen jäivät itseni kontolle. Koko elämääni en todellakaan vaativasta persoonallisuudesat ollut kärsinyt samalla tavoin, mitä sitten kolmenkympin jälkeen. Silloin ikävämmät puolet alkoivat näkyä selkeämmin. Aiemmin ne olivat enimmäkseen ehkä olleet niitä positiivia piirteitä, sen enempää elämää vaikeuttamatta. Parisuhde hyvässä ja pahassa tuo meistä monenlaista esille, ja se voi tietenkin muodostua lopulta voimaa antavaksi jos niistä haasteista selviää. Itselläni ainakin se on ollut isona osatekijänä, kun mielen sopukoista on monenlaista alkanut tulla esille. Ja toki myös siihen astinen elämäntyyli vaikuttanut, paljon ja monenlaista, vaikkakin hyviä asioita. Sitä kun ei ihminen määräänsä enempää jaksa hyviä juttujakaan, jos ei huolehdi levosta, ja varsinkin jos vielä minuuden rakennelmissa on jotakin häikkää.

Palataksemme vähän vaativuudesta poisoppimiseen, mainitsen muutamia esimerkkejä: vaikeus rentoutua ( oikeasti! ), joustamattomuus, itsepäisyys, täydellisyyden tavoittelu siihen harvoin yltämättä. Olin päättänyt kuitenkin oppia pois, edes jonkinverran, ja täytyy sanoa että nykyisin monessa kohtaa olen leppoisampi. Varmasti monikin tekijä siihen vaikuttaa opettelun lisäksi. Muistan kyllä, että ystävien ja vähän jopa nykyisen puolison, oli vaikea uskoa tuota diagnoosia. Ehkä siksi, että joku puoli minussa vaikutti sen, etten sitä kohdistanut muihin, eikä näin päällepäin näkynyt sitten. Tosin kyllä puolison mielestä olen välillä joustamaton ja on huomannut vaikeuden rentoutua. :) ...plus muita seikkoja. Lähinnä itselleni ne kuitenkin ovat tuottaneet murhetta.

Tässä kohtaa on mainittava, että päätä särkee hurjasti ja ehkä pitää napata särkylääke. Ja toinen seikka on se, että kirjoittaminen rönsyää tosi herkästi. Ja ”vaativa” puoli minussa haluaisi alkaa vielä paremmin jäsentämään, siis jopa muokkaamaan tähän astista tekstiä. Jotta kokonaisuus olisi selvempi….. En nyt kuitenkaan taida piitata jäsentämisestä, kun ei ole kyseessä mikään asiateksti.

Tarkoituksena olisi vielä lyhyesti kirjoittaa stressiherkkyydestä ja vähän oman itseni määrittämisestä juuri tänään. Katsotaan miten toteutuu, ja en aio sitä jäsentämistä tällä kertaa tehdä ;) Särkylääkkeen sen sijaan menen kyllä ottamaan :)

Jatketaan, särkylääkkeen ja minttulakun voimalla!

Luulisin, että kaikille on tärkeää määrittää itseään. Ja ymmärtää itseään. Tai minä ainakin haluan itseäni ymmärtää. Ja määrittää :) ...joku tekee sen ehkä elämässä jo paljon aiemmin, kasvaa minäksi silleen suht ehyellä tavalla. Kaikki sen eteen vaivaa joutuvat näkemään, mutta toisten kasvuympäristö tukee sitä enemmän kuin toisten. Omassa kasvuympäristössä joidenkin toisten tarpeet ja minä ovat olleet ikäänkuin tärkeämpiä. Ei välttämättä tarkoituksellisesti, vaan enemmänkin omista vaillinaisuuksista johtuen. En voi sanoa, ettenkö joskus olisi kiukutellut tai osoittanut mieltä. Kuitenkin pääasiassa olin kiltti lapsi ja tunteiden purkaminen ja osoittaminen menivät jotenkin kiertoteitse, epäsuorasti ilmaisten. Ymmärtäisin, että tekisi hyvää näyttää tunteet suoraan ja siten aikuinen voisi siihen vastata, mikäli on siihen kykenevä. Myöhemmin elämässäni jossakin ennen kahtakymppiä jouduin kasvuympäristössäni tilanteeseen, jossa lähellä olevan ihmisen tunne-laineet aaltoilivat niin vahvasti, että olin yksi niiden kohde turhankin paljon. Olin tottunut ”epänormaaliin” ja sen perusteella ei mikään ”taistelu” tullut kuuloonkaan. Pelkäsin ja kyllä voisin sanoa olevani alistettuna. Sanottakoon tähän väliin, ettei kyse ollut tosi pahasta esim.seksuaalinen väkivalta. Kyseessä oli ennemminkin henkinen ja hengellinen väkivalta. Enkä puhu nyt siitä, että vähän pelotellaan jollakin asialla tai ”lyödään raamatulla päähän”. Pahana tuo vaihe kesti ehkä kaksi vuotta, en enää muista tarkkaan. Ensimmäinen vuosi oli vaikeampaa, koska asuin vielä kotona ja muuttaessani pois kävin kotona joka viikonloppu. Lieventymistä tapahtui tämän jälkeen enemmän ja enemmän. Tokikaan oma käsitys itsestä ja sitä kautta tilanteen helpottuminen, ei tietenkään tullut samassa ajassa. Se vei vuosia ja vieläkin niitä hedelmiä saa korjata :)

Suoranaisesti nämä edellämainitut eivät ehkä olleet nyt se mitä lähdin itseni määrittämisestä kertomaan. Epäsuorasti ne kertovat sitä samaa kuviota, jossa jonkun toisen ”ongelmat” ja ”traumat” menevät toisten hyvinvoinnin edelle. Ja näin minuuden määrittäminen ja rakentuminen hankaloituvat ja vääristyvät jopa. Ennenkuin tulee uusia mahdollisuuksia uuteen rakentamiseen, ja vanhan purkamiseen sitä ennen. Ja rinnakkain molempia.

Aloitin tekstini sillä, etten kokenut olevan ikäänkuin toivoa tietyllä elämänosa-alueella, joka tietysti heijastui kokonaisuuteen myöskin. Aiemmat itseni määritelmät, etenkin viimeisimpänä vaativuus ja stressiherkkyys, kantoivat tiettyyn pisteeseen saakka. Kunnes tuli päätepiste, jossa vain junnasin paikoillani. Ajoittaista helpottumista tuli, mutta tuntui kuin olisin kiertänyt kehää. Päätepiste sanana tosin on kovin jyrkkä, kuvaa jotakin totaalista tapahtuneen. Todellisuudesssa vain en enää määritelmistä saanut apua, eivätkä omat opettelut ja itseni ymmärtäminen riittäneet ”vapautumaan” ja elämään kevyemmin. Paljon enemmän ne kyllä kantoivat kuin ymmärrys omasta rikkinäisyydestä, tai eheytymättömyydestä. Puhumattakaan niistä negatiivisista määritelmistä.

Mm.seuraavia hyötyjä oli vaativuuden ja stressiherkkyyden määritelmistä. Opin olemaan armollisempi, huomattavasti. Opin asettamaan rimaa paljon matalammalle. Suoritin elämää vähemmän. Rajoja olin jo oppinut aiemminkin asettamaan ja niistä kiinni pitämään Ja sain sillä tiellä jatkaa. Opin rentoutumaan ja hölläämään omista määritelmistä, jotka eivät olleet rakentavia. Opettelin hengittämään ja rauhoittelemaan itseäni, tosin välillä meni käskyttämisen puolelle ;).

Nyt täytyy todeta, että hypätessäni itseni määrittämisen puolelle ( ja jättäessäni stressiherkkyyden viimeiseksi ), kävikin niin ettei stressiherkkyydelle enää riitä kirjoitusenergia :) ….enkä myöskään päässyt siihen nykyiseen itseni määrittämiseen asti. Ja koska en ole mikään ammattikirjoittaja, saan jättää tämän tähän tällä kertaa. Tiedän, ettei myöskään kunnon bloggaaja tätä tähän jättäisi :) ….vaan jäsentäisi ja toisi sitten mukavan valmiin paketin näytille, hienosäädettynä ja silleen! Tyydyn vain jotain yksittäisiä kohtia muokkaamaan, ja sitten vain vedän henkeä! :)

Sanottakoon vielä sekin, että nykyinen itseni määritelmä on vasta aluillaan, mutta mukavalla alulla. Siinä on jotakin mikä innostaa ja antaa työkaluja. Ehkäpä se on se jokin, joka vie kohti vapaampaa elämää jossa on helpompi hengittää. Jossa yhä vähemmän täytyy olla määrittelemässä.

Mutta, kuten sanottuna, stressiherkkyydestä ja vähän uudesta alusta ensi kerralla!

Kiitos ja anteeksi! ☺